Ja sitten tai no ei sittenkään

Lukittauduin asuntooni. Oikeastaan en pääsisi ulos vaikka haluaisinkin, sillä lumipenkereet, hallanperkeleet ja ratiritirallat ovat saartaneet taloni, enkä saa ovea auki. Valetta! Kaikki sulaa!

Jokin mikälie pääni sisällä messuava saatanallis-perkeleellinen seurakunta herätti minussa pakinahenkeä. Yritin kirjoittaa noin kokeeksi, sitten inspiroitua musiikista ja kirjoittaa paremmin. Ei oikein auttanut, ja vaikka kuinka haluaisinkin kirjoittaa rytmikkäästi, impulsiivisesti, vähät välittäen ja improvisoiden kuin vaikka joku vitun Jack Kerouac bebopin tahtiin, niin kuulostan lähinnä eräältä vanhalta luonnonvaraiselta komodonvaraanilta, jonka yhytin eräänä kaukaisena kesäiltana heiluttelemasta pitkää kieltään jostain Olympiastadionin liepeiltä. Varaanin nimi oli T. Armo, agendanaan paasaus, ripittäytyminen ja lopulta kai jonkin sortin tilinpäätös. Pidin varani, kuten hän kehoittikin tekemään. Myöhemmin luin luvallisesti, joskin varoen hänen päiväkirjaansa. Sen sivuilla Armo käsitteli moraalista rappiotaan.

Jokin varaanissa muistutti minua Harvey Keitelistä. Nähdä nyt kuulun näyttelijän kasvojen somistama juoppo lisko vipeltämässä nurmen poikki! Mick Jagger määki hiljaa tai liian kovaa, joka tapauksessa epäselvästi taustalla minun yrittäessäni päästä selville tuon eriskummallisen otuksen ajatuksista. Poloisen käsiala muistutti mielisairaan ihmisen salaperäisiä raapustuksia ja vihkon sisältö koostui paljolti keski-iän ehtoopuolen päihtyneestä itsesäälistä, joka eli itsepetoksesta, joka eli itsesäälistä, joka eli itsepetoksesta, joka eli et ceterasta. Muistan erään merkinnän avauslauseen: "Moraalinen krapula on paljon pahempi kuin fyysinen". Armon maalaama Gomorra tai Sodoma tai vaikka molemmat oli tuskin yhtään niin sitä, tätä ja tota, kuin tuo, tämä tai nuo, mutta hän sentään käsitteli niitä asioita edes jotenkin, tilitti sentään itselleen. Asiat eivät minullakaan jäsenny itsestään. Niistä pitää kirjoittaa tai ne pitää kirjoittaa auki tai sitten vaan puhua jokellella niitä itselleen minimaalisen wanderlustin vallitessa, lasipöytää kierrellessä neljän seinän sisällä. Lopulta kaskesin stadionin nurmen ja varaanin ajatuksistani, mutta tuhkiin kylvin pienen armon siemenen ikään kuin muistoksi. Ei hän varmasti silloin pahaa tarkoittanut yhdellekään meistä.

Astraalimatka Olympiastadionille ei parantanut tekstin suoltamista, mutta herätti kysymyksiä. Missä vaiheessa ihminen oikeasti tajuaa, että "vittu mä oon spurgu!"? "Musta ei koskaan pitänyt tulla tällainen mut tässä ollaan: MINÄ. OLEN. DENA." Vai tajuaako sitä? Välittääkö silloin enää yhtään? Oikeasti aivan käsittämättömän surullista. Ironista sinällään, että tätä miettiessäni täyteen ahdetun raitiovaunun uumenissa tajusin, että kulkuvälineen ominainen viinanlemu tulee tällä kertaa minusta vaikka en pidäkään itseäni juoppona. Kyllä hävetti.

Ja sittemmin, paljon kepeämmin mielin: Kampin jumppakuutiossa asioidessani käytäväkaupustelija tuli tyrkyttämään minulle voiteitaan. Näytin välittömästi keskisormea ystävällisesti hymyillen, silmät nauraen ja annoin hänen hämmentyneenä lukea hymyhuuliltani mykän fraasin "vedä käteen". Niin ja metroasemalla näin eräällä pojalla absoluuttisesti nageteimman asian ikinä - led-vyönsoljen. Kyllä, aivan oikein, siis vyönsolki, jossa vilkkuvat valot muodostivat nimen ALEX ja juoksuttivat kirjaimia pitkin soljen ruutua. En voinut itselleni mitään purskahtaessani huutonauruun.

Ja sitten se neoklassinen rakkaustarina pornoineen päivineen suoraan suolakaivoksen syövereistä: Maija nussii Mattia eikä Pekka tajua mistään mitään.

Miksi Dalai Lama on Twitterissä? Miksi vatsassani tuntuu tältä? Blinit olivat oikein hyviä, seura samaten. Nautin joka hetkestä ja puhkuin lapsekasta intoa suunnitellessamme laittomuuksia oikein porukalla. Jälleennäkemisiä, tungoksia, ihmisiä, tuttuja, tuntemattomia ja jälleen joitakin jälleennäkemisiä. Sitten paljon myöhemmin jokin ei tietenkään ollut kohdallaan ja nyt on taas sunnuntai, kaikki loppuu, maailma ulkona sulaa ja minä elän tippuvan räystään alla.