McDarrain klaanin vesa muistelee

Ei, en tarkoita otsikkoni "klaanilla" sunnuntaiklubimme jäseniä. Sitä vuolaasti hikoilevaa ihmismassaa, joka vie aina leijonanosan pyhäpäivästäni ja ruoistani. Niitä räävittömiä juoppoja, joilla ei saatana ole mitään kunnioitusta auvoista yksinäisyyttä kohtaan! Kusipäät! Vitun öykkärit! Te...te...

Mitä? Ai niin, tää teksti pitäisi kirjoittaa valmiiksi. Pahoittelen alun kyynistä ulosantiani, olen nyt viettänyt usean päivän tyhjässä kylpyammeessa polskutellen stressini laskemiseksi. En oikeasti ole vihainen kenellekään teistä, tuppaan vain aina olemaan hieman herkällä tuulella näin portugalilaisen isänpäivän lähestyessä.
"Mutta Colin, miksi?" saatatte kysyä tätä lukiessanne. Tosin jos oikeasti kysyt asioita ääneen blogitekstejä lukiessasi, olet urpo. Vastauksia on oikeastaan kaksi (molemmat samoja): "isoisäni vuoksi."

Isoisälläni tarkoitan tietysti näyttelijänäkin aikanaan kunnostautunutta teräsvaariani. Suvullamme oli 60- ja 70-luvuilla tapana juhlia isoisäni syntymäpäivää ja isänpäivää samaan aikaan portugalilaisen isänpäivän kanssa. Tämä oli sinänsä kummallista, koska perheellämme ei ollut minkäänlaisia kytköksiä Portugaliin, eikä isoisäni oikea syntymäpäivä ollut lähelläkään maaliskuuta. Muistikuvani noista ajoista ovat tosin hieman hämärtyneitä, koska en ollut vielä syntynyt.

Robert-vaarini joutui elämään nuoruutensa 50-luvulla, jolloin kaikki uskoivat aivan kaikkeen. Kritisoimatta sen kummemmin tuon ajan spedeä meininkiä tai rumia ihmisiä totean, että ylitöoptimismi sai monet haaveilemaan elämästä, joka ei koskaan toteutuisi. Isoisänikin oli vakuuttunut, että mikäli hän halusi olla astronautti-cowboy tarpeeksi kovasti, sellainen ammatti ikään kuin keksittäisiin vain häntä varten. Tarpeetonta kai sanoakaan, että 60-luvulle tultaessa hänestä oli kasvanut hyvin, hyvin kyyninen ihminen. Tilannetta pahensi se, että hänen jälkeläisensä eivät olleet tunnettuja sympatiastaan. Joka portugalilainen isänpäivä perheellämme oli tapana kokoontua Robertin luokse kunnioittamaan hänen patriarkaalista rooliaan suvussamme, sekä vittuilemaan armotta nuoruutensa hukanneelle kehäraakille. Perinteiseksi lahjaksi muodostui nopeasti stetsoni, jolla pyrimme tietysti vääntämään veistä hänen astronautti-cowboy -haavassaan.

Hänen suunsa sanoi "Juku, kiitos taas stetsonista, jälkeläiseni",

mutta silmänsä "Miksi olen edes elossa?"

Elämäänsä kyllästyneenä vaarimme päätti viimein lopettaa kaiken 70-luvun puolivälissä. Silminnäkijälausuntojen mukaan hän hyppäsi pää edellä alas sillalta suoraan hirttosilmukkaan, jolloin hänen taskussaan olleen kipulääkepurkin kansi aukesi, lääkkeiden lentäessä hänen suuhunsa ja kannen viiltäessä hänen ranteensa auki samalla kun sillan alta tullut metrovaunu iskeytyi häneen 80 km:n tuntinopeudella. Revi siitä, Samuli "polakka-OD munasillaan" Edelmann.

Koska olen nyt venyttänyt tämän vitsin kuta kuinkin niin ohueksi kuin pystyy ja tekstin pituus alkaa järkyttää itseänikin, joudun valitettavasti Fintelligensin sanoin "skippaamaan lässytyksen" toissapäiväisestä Levottomat-trilogiasta. Hassuttelen tähän lopuksi vielä yhden kuvan verran, joka tiivistää hyvin tuntemukseni koko sunnuntaista.

"Parempi takatussu leffassa kuin kymmenen pyllyä kamerassa" tai "Isä, poika ja pyhä Takatussu" TAI "Takatussu päivässä pitää lääkärin loitolla" tai "Elämä edessä, tussu takana" tai "rakkaudesta se Takatussukin potkii" tai...