Muista aina liikenteessä

Siis mitä vittua? Kuinka aikuiset ihmiset eivät osaa katsoa ensin oikealle, sitten vasemmalle ja vielä kerran oikealle tai ylipäätään ympärilleen ylittäessään tietä?

Syksy saapuu, vanha suola janottaa. Katsoimme MTV3:n syksyn uutta draamahittiä, Vastapareja. Tuotantotiimi on ilmeisen sama, kuin kohutussa kulttisarjassa Tussu auki. Lisäksi myös näyttelijäkaartissa näkyy tuttuja, väänteleviä naamoja; ainakin Tussu auki -nainen, Sikamirkku ja Gittaah esiteltiin jo pilottijaksossa.


Versio beta 2.0.

Vastaparit on pilottinsa puolesta dramaattisempi ja pateettisempi verrattuna tekijöiden edelliseen hittisarjaan. Ensimmäinen jakso käsitteli jonkin äärettömän ylimääräisen elämyslafkan ärsyttävän itsetietoisen ja COOLIN toimitusjohtajan(?), Ronin halvaantumista ja sitä helvetinmoista sairaalassa ravaamista ja epätietoisuutta ja syyllisyydentunnetta ja kaikennäköisiä hallusinaatioita, unia, takaumia ja muistoja kunnes kundi lopulta herää ja saa kuulla ettei välttämättä kävele enää koskaan. Yhyy. Ja nyt pitäisi sitten katsoa kuinka tämä vaikuttaa näiden sympaattisten kolmekymppisten kaverusten, sukulaisten ja työtovereiden muodostaman verkoston elämään niin traagisella tavalla. Nämä älyttömän sympaattiset kolmekymppiset ovat myöskin kaikki käsittämättömän tapaturma-alttiita; he kävelevät keskellä tietä välttäen juuri ja juuri sporan eivätkä edes huomaa moista, kukkaruukut putoilevat seitsemännestä kerroksesta jotta hupsis vaan ja ennen halvaannuttavaa iskua vältetään varma kuolema kuuttakymppiä ajavan rekan alta. Niin ja sairaanhoitaja löytää kyyhkysen kaapista - mistä se kertoo?

Tussu auki -naisen näätäraidat loistavat poissaolollaan, mutta kasvoilla näkyvät rankkojen välivuosien uurteet ja uupumus. Tällä kertaa kyseessä on ilmeisesti "aikuisten rooli", jossa vanha skunkki vääristelee suurta suutaan eläessään halvaantuneen miespolon kanssa. Sikamirkku näyttää itseltään, roolihahmo laistaa lenkkeilystä, tupakoi salaa ja hamuaa avioeroa päästäkseen vielä muutaman vuoden ajan käsiksi sakkolihaan. Pamela on syyllisyyden riivaama lapanen ja oikeastaan kaikki kundit aika lailla tylsiä ja särmättömiä esareita.

Pilotti oli hieman tylsä. Katsellaan ja odotellaan josko flyygeli putoaisi kirkkaalta taivaalta ja päästäisi meidät pahasta.

Mustan kahvin bluesista ystävänpäivään

Kaikki alkoi kun minä ja ystäväni Valtteri kokoonnuimme lauantaina asuntooni juomaan punaviiniä ja kahvia, viskikahvia kahvia kahvia. Ensin keskustelimme vai keskustelimmeko sittenkään lainkaan? Tutkailimme kyllä Brooklynin panimon oluita ja leikittelimme ajatuksella mittavasta IPA-tilauksesta. Kun Valtteri alkoi hyppiä seinille, tiesin ottaa hänet rannelukkoon ja rauhoitella hokemalla kuiskutellen Hermann Göring -sitaatteja hänen korvaansa: "Wenn ich kultur höre... entsichere ich meinen Browning!"

Hardcoren - niin punkin kuin pornon - siivittämä alkuilta sai upean käänteen kun murtauduimme erääseen asuntoon Kruununhaassa. En osaa tarkalleen sanoa, mitä siellä teimme, mutta muistan itse syöneeni kiinalaista (keskitasoista, oikeastaan heikkolaatuista joskin teetä oli myöskin tarjolla ja se oli IHANAA) ja piehtaroineeni housut kintuissa olohuoneen matolla. Henkinen tilamme? Sielullisesti kiihoittunut, harras, sanoisin.
Vessan putkisto oli tukkiutunut, mikä herätti suunnatonta hilpeyttä ja toisaalta huolta siitä, etten oikeastaan tiennyt kumpi meistä oli siihen syypää. Syytin Valtteria - tuota elukkaa - täysin ymmärrettävistä syistä. Myöhemmin kerrottiin, että asunnon isäntä oli syönyt tukkeen ja vastoin odotuksiamme pitänyt siitä.

Kuulimme jälkikäteen, että näköisemme, kuvaukseen sopiva, tässä vaiheessa hieman laajentunut seurue oli nähty sopertelemassa sisällöllisesti, usein myös rakenteellisesti aivan mahdottomia lauseita tuntemattomille ihmisille anniskeluravintola We Got Beefissä sekä aiheuttamassa järjestyshäiriöitä muualla Punavuoren suunnalla. Valvontakameroiden nauhat olivat kuitenkin kertomusten mukaan kovin epätarkkaa sorttia, eikä lukuisia vandalismiepäilyjä saataisi täten koskaan todistettua.

Aamulla heräsin jyskyttävään pahaan oloon ja mielenkiintoiseen sarjaan erilaisia sekavuustiloja. Peseydyin erittäin huolellisesti (Huom! Saatan kirjoittaa tästä vielä erikseen!) ja ampaisin ulos pää kolmantena jalkana, juosten, huohottaen, pujahtaen metroon ja tehden pitkiä, pitkiä, pitkiä loikkauksia, joita olen nähnyt ballerinojen tekevän televisiossa. Mietin, että onkohan kukaan koskaan nauhoittanut Karpolla on asiaa -sarjaa, kenties kaikkia jaksoja ja oikeastaan myös sitä, onko kukaan koskaan ikinä missään pitänyt sitä loistavana tai edes likimain hyvänä. Kiusoittelin mieleni riekaleita, kenties osittain rämmäleitä ajatuksella omasta lipusta ja vaakunasta (kyllä, yksityishenkilölle!). Näitä tuumiessani viihdytin itseäni irvistelemällä muille matkustajille.

"Helvetissä tavataan!", kiljaisin kadonneella äänelläni, ja ampaisin vimmatulla vauhdilla ulos metrosta Kampin kohdalla, kipitin vikkelästi liukuportaat ylös tönäisten muutamaa tyttöä vai olivatko ne poikia ja syöksyin lopulta Keskomarkettiin hipelöimään ja lopulta ostamaan hedelmiä paljon paljon herkullisia hedelmiä oikein etelästä ja hyvää kyllä oli mangotbanaanitrypäleet kun oli vettä ja vitamiineja niin tolkuton määrä että teki oikeasti todella todella todella hyvää ellei peräti eetvarttia eli eetua. Myyjä kysyi Plussa-korttia, vastasin paljastamalla etuhampaani mielestäni rivolla tavalla. Ostin myös punaisen ruusun ja kävelin lallatellen Runeberginkadulle.

Tivasin ihmisiltä useita kertoja Ahti Karjalaisen kuulua tervehdystä Krimillä. Brunssi oli herkullinen ja juuri sitä, mitä kehoni kaipasi tuona kamalana hetkenä, etenkin kun ihmismielen pimeä puoli oli jälleen uhannut ottaa vallan (Millä perusteella? Ole hiljaa. Niin olenkin.) ja lopulta intouduin lukemaan Demiä ääneen ja ihmettelin huutaen, minkälainen ihminen sekoittaa sanat "nam" ja "yäk". Käsittelimme alleenlaskemista, sammumista sekä sitä kuulua Kuudennen linjan huumattua daamia, joka oli päättänyt ripuloida narikan nurkassa, narikan tungoksessa. Olin tukevasti Mimosoissa ja lopulta harhailin kotiin ja yritin soittaa kavereilleni elokuvaillasta. Kasvoni nykivät, elohiiri vai jokin edellämainitun aiheuttama kohtaus? Voi olla, että kiristelin myös hampaitani. Kohtalon ivaa, sairasta pilaa, etenkin näin ystävänpäivänä! Vaikutti siltä, että kaikki olivat jälleen kerran hylänneet minut, kunnes nousin jonkin erilaisen tietoisuuden tasolle ja tajusin, ettei näitä ihmisiä ole eikä ole koskaan ollutkaan olemassa vaan olen todennäköisesti taas näppäillyt erinäisiä numeroita ja keksinyt umpimähkään nimiä puhelimeeni ja sitten minulle valkeni hyvin kaukaisilta tuntuvien tunteiden (omieniko?) ja päässä jyskyttävän "minä olen sinä minä olen sinä" -mantran myötä etten oikeastaan ole edes oma itseni, siis tämä henkilö, joka tähän asti luulin olevani vaan täysin eri ihminen nimeltä Erno.

Päätän lainaukseen uudelta minältäni:

"Olen Erno."
-Erno T