"Hyvät naiset ja herrat! Minulla on matoja!"

Löydyin aamulla yleisestä vessasta. Kotiin päästyäni lutkutin ketsuppia suoraan pullon suusta kuin imeväinen rintaa tai tuttipulloa ikään. Itse asiassa voimistin tätä mielleyhtymää entisestään asettamalla pullon kärkeen juomukondomin, jonka kärkeen nakersin varovasti pienen reiän. Anton oli oikeassa - ketsuppi on hyvää!

Valitettavasti oloni on vielä tälläkin hetkellä sitä luokkaa, että pystyn miettimään ainoastaan nahkasohvia ja lakritsaa, itse asiassa kumpaakin oikein kovalla helteellä. Kuumaa ja tahmaista ja mahdollisimman mustaa, jotta joku Pachacamac tai mikälie Helios oikein Ra-iskaisi. Päänsärkyä, sitähän siitä seuraa.
Ja yhtäkkiä: pölyinen auton takapenkki, joka on seissyt auringossa tuntikausia ja johon pitäisi mennä istumaan, matkustamaan kukaties. Liikaa päällä. Tuuletetaan hetki, riisutaan paita. Ei auta. Henki ei kulje, läkähtyminen on lähellä ja jokin tässäkin asiassa käynnistää täysin laittoman migreenikohtauksen ja mieleni maisema taantuu takaisin jonnekin kuumien, vittumaisten nahkasohvien ja kiehuvan lakritsin välille. Ja minä vielä rakastan kesää.

Valehtelin ikäni päästäkseni lastenkutsuille. Söin eräästä kuuluisasta muotopuolesta tehtyä kakkua ja join maustettuja viinejä. Olin muistaakseni holtiton, paha suustani ja sanoin asioita, joita en tarkoittanut, kerroin itsestäni tarinoita, joista monet eivät pitäneet likimainkaan paikkaansa ja sovin tapaamisia paikkoihin joita ei ole olemassa. Toisaalta monet kyllä ainakin lauantai-iltana pitivät minua verrattomana seuramiehenä aina siihen asti, kun sorruin ylimääräiseen elosteluun ja arvostus laski säälittävän komeljanttarin tasolle. Hävettäisi, jos olisi tapana.

Myöhemmin illalla sain kuvan itsestäni ja eräästä mielinäyttelijästäni, jonka nimeä en paljasta tässä, sillä en tiedä sitä.

Se viimeinenkin asiallisuuden ripe katosi elämästäni jossain Levottomat ja Levottomat 3 -elokuvien välillä. Olkoonkin, että Minä ja Morrison on niin olevinaan joku vitun kakkososa, mutta minäpäs katsoin sen ensimmäisenä! Mitäs siitä tuumaatte, häh? Kyseessä on tietenkin postmoderni tapa käsitellä trilogiaa. Kuka muka voi tulla väittämään, että olen tehnyt jotain väärin?
Elokuvat olivat täysin käsittämättömiä, eikä Levottomat ykkösessä ollut lainkaan alastonta Samuli Emmentalia, mikä oli tietenkin valtava pettymys ja oikeastaan hieman outoa, sillä olen tähän asti elänyt siinä uskossa, että kaikki mihin se mies koskee, muuttuu kulliksi. Se possu yritti kyllä tietysti ampua itsensä eräässä täysin päälleliimatussa kohtauksessa, mutta Minä ja Morrisonin kliimaksin nähneenä se ei jaksanut nostaa juuri muuta kuin laimean ja velton hymynkareen suupieleeni. Ykkösessä oli muutenkin ehkä miellyttävin tunnelma; kaikkien päähenkilöiden sukuelimet näytettiin, joskaan ei kovin eksplisiittisesti mutta esim. TT vilahti. Alastomuutta oli paljon ehkäpä siksi, että seksisadun puvustus oli jotain maalais- ja kaupunkilaishiiren luokkaa.

Ja sitten elämä vilisi silmissäni, kaikki on taas kerran ohi ja makaan kotonani ja peityn teinitytöille suunnattuihin lehtiin (Regina, SinäMinä, MeKaks, Cosmopolitan), kikattelen hulluna ja haluaisin kuollakseni lukea Suosikin Bees & Honey -osiota, ns. Dear Eki -palstaa, jolla lääkärisetä suosittelee nuorille pareille niin kutsuttua pettingiä vaihtoehdoksi yhdynnälle.
Sain tietää, mitä olemukseni viestittää kundeille. Mikko Kuustosen ja Samuli Edelmannin konserttitaltiointi soi hiljaa taustalla. Valtavaa.