Lukittauduin asuntooni. Oikeastaan en pääsisi ulos vaikka haluaisinkin, sillä lumipenkereet, hallanperkeleet ja ratiritirallat ovat saartaneet taloni, enkä saa ovea auki. Valetta! Kaikki sulaa!
Jokin mikälie pääni sisällä messuava saatanallis-perkeleellinen seurakunta herätti minussa pakinahenkeä. Yritin kirjoittaa noin kokeeksi, sitten inspiroitua musiikista ja kirjoittaa paremmin. Ei oikein auttanut, ja vaikka kuinka haluaisinkin kirjoittaa rytmikkäästi, impulsiivisesti, vähät välittäen ja improvisoiden kuin vaikka joku vitun Jack Kerouac bebopin tahtiin, niin kuulostan lähinnä eräältä vanhalta luonnonvaraiselta komodonvaraanilta, jonka yhytin eräänä kaukaisena kesäiltana heiluttelemasta pitkää kieltään jostain Olympiastadionin liepeiltä. Varaanin nimi oli T. Armo, agendanaan paasaus, ripittäytyminen ja lopulta kai jonkin sortin tilinpäätös. Pidin varani, kuten hän kehoittikin tekemään. Myöhemmin luin luvallisesti, joskin varoen hänen päiväkirjaansa. Sen sivuilla Armo käsitteli moraalista rappiotaan.
Jokin varaanissa muistutti minua Harvey Keitelistä. Nähdä nyt kuulun näyttelijän kasvojen somistama juoppo lisko vipeltämässä nurmen poikki! Mick Jagger määki hiljaa tai liian kovaa, joka tapauksessa epäselvästi taustalla minun yrittäessäni päästä selville tuon eriskummallisen otuksen ajatuksista. Poloisen käsiala muistutti mielisairaan ihmisen salaperäisiä raapustuksia ja vihkon sisältö koostui paljolti keski-iän ehtoopuolen päihtyneestä itsesäälistä, joka eli itsepetoksesta, joka eli itsesäälistä, joka eli itsepetoksesta, joka eli et ceterasta. Muistan erään merkinnän avauslauseen: "Moraalinen krapula on paljon pahempi kuin fyysinen". Armon maalaama Gomorra tai Sodoma tai vaikka molemmat oli tuskin yhtään niin sitä, tätä ja tota, kuin tuo, tämä tai nuo, mutta hän sentään käsitteli niitä asioita edes jotenkin, tilitti sentään itselleen. Asiat eivät minullakaan jäsenny itsestään. Niistä pitää kirjoittaa tai ne pitää kirjoittaa auki tai sitten vaan puhua jokellella niitä itselleen minimaalisen wanderlustin vallitessa, lasipöytää kierrellessä neljän seinän sisällä. Lopulta kaskesin stadionin nurmen ja varaanin ajatuksistani, mutta tuhkiin kylvin pienen armon siemenen ikään kuin muistoksi. Ei hän varmasti silloin pahaa tarkoittanut yhdellekään meistä.
Astraalimatka Olympiastadionille ei parantanut tekstin suoltamista, mutta herätti kysymyksiä. Missä vaiheessa ihminen oikeasti tajuaa, että "vittu mä oon spurgu!"? "Musta ei koskaan pitänyt tulla tällainen mut tässä ollaan: MINÄ. OLEN. DENA." Vai tajuaako sitä? Välittääkö silloin enää yhtään? Oikeasti aivan käsittämättömän surullista. Ironista sinällään, että tätä miettiessäni täyteen ahdetun raitiovaunun uumenissa tajusin, että kulkuvälineen ominainen viinanlemu tulee tällä kertaa minusta vaikka en pidäkään itseäni juoppona. Kyllä hävetti.
Ja sittemmin, paljon kepeämmin mielin: Kampin jumppakuutiossa asioidessani käytäväkaupustelija tuli tyrkyttämään minulle voiteitaan. Näytin välittömästi keskisormea ystävällisesti hymyillen, silmät nauraen ja annoin hänen hämmentyneenä lukea hymyhuuliltani mykän fraasin "vedä käteen". Niin ja metroasemalla näin eräällä pojalla absoluuttisesti nageteimman asian ikinä - led-vyönsoljen. Kyllä, aivan oikein, siis vyönsolki, jossa vilkkuvat valot muodostivat nimen ALEX ja juoksuttivat kirjaimia pitkin soljen ruutua. En voinut itselleni mitään purskahtaessani huutonauruun.
Ja sitten se neoklassinen rakkaustarina pornoineen päivineen suoraan suolakaivoksen syövereistä: Maija nussii Mattia eikä Pekka tajua mistään mitään.
Miksi Dalai Lama on Twitterissä? Miksi vatsassani tuntuu tältä? Blinit olivat oikein hyviä, seura samaten. Nautin joka hetkestä ja puhkuin lapsekasta intoa suunnitellessamme laittomuuksia oikein porukalla. Jälleennäkemisiä, tungoksia, ihmisiä, tuttuja, tuntemattomia ja jälleen joitakin jälleennäkemisiä. Sitten paljon myöhemmin jokin ei tietenkään ollut kohdallaan ja nyt on taas sunnuntai, kaikki loppuu, maailma ulkona sulaa ja minä elän tippuvan räystään alla.
sunnuntai 28. helmikuuta 2010
torstai 25. helmikuuta 2010
Kolmannen maailman kasvatti täällä hei
Jumalan terve.
Minäkin olen hengissä, tai enemmänkin hengessä, vaikkei henkeni olekaan tällä hetkellä hengessä mukana. Se ei siis haise krapulalle. HAA HAA. Yritin olla hauska, mutten osannut :(( Kaikki menee pieleen.
Ajattelin näin velvollisuudentunteen innoittaman tulla purkamaan mieltäni rakkaan Colinin kautta, sillä sydämelläni, jolla REGINAN uusimman numeron testin mukaan on kypärä, on myös muutamia muita asioita:
1) Täydellinen horrostila. Jostakin syystä viimeaikainen juhlimiseni on ollut ala-arvoista. Olen tuntenut olevani vain viinillä täytetty tynnyri, josta täyte hupenee hiljalleen pois. Korostan, että tunnen olevani _tynnyri_. Eli puusta tehty pyöreä tavara, jolla ei ole a) tunteita b) aivoja c) sisältöä. Paitsi se viini. Eikä sekään pysy siellä sisällä kuin korkeintaan yhden illan. Se ei edes tunnu imeytyvän. (Pitäisi varmaan vaihtaa imukykyisempään tampooniin???!! lol)
2) Suunnattoman surkea varallisuustilanne. Laskin juuri päiväbudjettini opintotukeen asti. Vaikka se ei ole yhtä paha kuin kesälomalla (1,01€/päivä), se estää silti nk. "normaalielämän". 2,57€/päivä. Sillä voi ostaa vaikka kolme sipulia. Sitten Tiktak voi kysyä "miksi kyyneleet."
3) Olen luullut olevani hauska ihminen. Koko olemassaoloni perustuu siihen harhaluuloon, että olisin jotenkin keskivertoa hauskempi tapaus. Sitten olen mennyt tutustumaan teihin muihin, ja identiteettini viimeisetkin rippeet ovat karisseet pimeyden kuiluun. TE OLETTE LIIAN HYVIÄ JA HAUSKOJA! Minä en tule koskaan olemaan yhtä hauska, byhyy.
Jippua siteeratakseni: Oon ollu kuin runneltu tai ojaan joutunut kenkä..
Mutta vielä pahempaa. Olen runneltu CROCSI.
Minäkin olen hengissä, tai enemmänkin hengessä, vaikkei henkeni olekaan tällä hetkellä hengessä mukana. Se ei siis haise krapulalle. HAA HAA. Yritin olla hauska, mutten osannut :(( Kaikki menee pieleen.
Ajattelin näin velvollisuudentunteen innoittaman tulla purkamaan mieltäni rakkaan Colinin kautta, sillä sydämelläni, jolla REGINAN uusimman numeron testin mukaan on kypärä, on myös muutamia muita asioita:
1) Täydellinen horrostila. Jostakin syystä viimeaikainen juhlimiseni on ollut ala-arvoista. Olen tuntenut olevani vain viinillä täytetty tynnyri, josta täyte hupenee hiljalleen pois. Korostan, että tunnen olevani _tynnyri_. Eli puusta tehty pyöreä tavara, jolla ei ole a) tunteita b) aivoja c) sisältöä. Paitsi se viini. Eikä sekään pysy siellä sisällä kuin korkeintaan yhden illan. Se ei edes tunnu imeytyvän. (Pitäisi varmaan vaihtaa imukykyisempään tampooniin???!! lol)
2) Suunnattoman surkea varallisuustilanne. Laskin juuri päiväbudjettini opintotukeen asti. Vaikka se ei ole yhtä paha kuin kesälomalla (1,01€/päivä), se estää silti nk. "normaalielämän". 2,57€/päivä. Sillä voi ostaa vaikka kolme sipulia. Sitten Tiktak voi kysyä "miksi kyyneleet."
3) Olen luullut olevani hauska ihminen. Koko olemassaoloni perustuu siihen harhaluuloon, että olisin jotenkin keskivertoa hauskempi tapaus. Sitten olen mennyt tutustumaan teihin muihin, ja identiteettini viimeisetkin rippeet ovat karisseet pimeyden kuiluun. TE OLETTE LIIAN HYVIÄ JA HAUSKOJA! Minä en tule koskaan olemaan yhtä hauska, byhyy.
Jippua siteeratakseni: Oon ollu kuin runneltu tai ojaan joutunut kenkä..
Mutta vielä pahempaa. Olen runneltu CROCSI.
tiistai 23. helmikuuta 2010
Yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta!
Ei tanssittu hitaita lauantaina. Ei jääty odottamaan sitä ihanaa romantiikkaa, joka valtaa Tavastian kostean lattian aina juuri ennen valomerkkiä! Ei viime hetken uutta tuttavuutta, jonka nimellä ei ole väliä. Eikä onneksi epätoivoisia tekstiviestejä entisille tuttavuuksille.
(Mainitsen tähän väliin, että kaljupasia ja Pauliinan vierailevaa kieltä ei lasketa.)
Juoksimme siis yöbussiin kuin tuhkimot konsanaan. Neitseellisinä, siveellisinä ja varmasti aika lähellä alkoholimyrkytystä. Uskoin, että sunnuntaina minulla olisi tallella sekä ylpeyteni että terveyteni.
En yllättänyt muita kuin itseni, kun heräsin aamulla kuola poskella ja ohimot tykyttäen. Äiti vittuili tuttuun tapaansa kyselemällä vointia ja kutsumalla mukaansa jumppaan. Päätin rauhoittaa levottoman mieleni katsomalla piristävän suomileffan (Postia pappi Jaakobille). Elokuvan jumalainen rauha tuuditti minut itsesäälistä ja krapulanmasennuksesta siihen pisteeseen, että kykenin lämmittämään pizzaa mikrossa.
Tiedän käyneeni pohjalla, sillä mielessäni kävi ajatus luistaa Levottomat-trilogiasta Tumpilla.
Elämä kuitenkin voitti ja niin voitti myös Levottomat nro.1! Sinkkunaisen krapulaseksinnälkä kaikkosi, kun tarjolla oli sekä Reginan Naisen unelmia että ruudun täydeltä komeita suomimiehiä! Pääsin myös yli ikuisesta ihastuksesta Jasper Pääkköseen (hei ketä kiinnostaa joku teini-ikäinen "panomies", joka asuu veneessä?). Mieleni rauhoittui. Ainoastaan alasti juokseva Samuli jäi ahdistavaksi muistoksi.
Lähdin maanantaina aamujunalla kohti susirajaa väsyneenä, mutta onnellisena. Täällä maaseudun rauhassa elellessä sitä välillä unohtaa, miten mukavaa krapulassa voi olla. Ei niinkään niiden maagisten tärinöiden takia vaan lämminhenkisten ihmisten ja yhteisöllisyyden. Kainalossa muhiva krapulahiki voi myös karkottaa pahimman kesäikävän.
Ja:
-Toivon, että Omo voittaa Suomen Suurimman pudottajan.
-Toivon, että kaksi viikkoa kuluu nopeasti.
- Toivon, että viikolla 10 Helsinki räjähtää ja että luvassa on kutittelevia krapulahetkiä ystävien kesken.
Ps. Tää blogi on kiva ja te ootte tosi hyvii kirjottaa!
(Mainitsen tähän väliin, että kaljupasia ja Pauliinan vierailevaa kieltä ei lasketa.)
Juoksimme siis yöbussiin kuin tuhkimot konsanaan. Neitseellisinä, siveellisinä ja varmasti aika lähellä alkoholimyrkytystä. Uskoin, että sunnuntaina minulla olisi tallella sekä ylpeyteni että terveyteni.
En yllättänyt muita kuin itseni, kun heräsin aamulla kuola poskella ja ohimot tykyttäen. Äiti vittuili tuttuun tapaansa kyselemällä vointia ja kutsumalla mukaansa jumppaan. Päätin rauhoittaa levottoman mieleni katsomalla piristävän suomileffan (Postia pappi Jaakobille). Elokuvan jumalainen rauha tuuditti minut itsesäälistä ja krapulanmasennuksesta siihen pisteeseen, että kykenin lämmittämään pizzaa mikrossa.
Tiedän käyneeni pohjalla, sillä mielessäni kävi ajatus luistaa Levottomat-trilogiasta Tumpilla.
Elämä kuitenkin voitti ja niin voitti myös Levottomat nro.1! Sinkkunaisen krapulaseksinnälkä kaikkosi, kun tarjolla oli sekä Reginan Naisen unelmia että ruudun täydeltä komeita suomimiehiä! Pääsin myös yli ikuisesta ihastuksesta Jasper Pääkköseen (hei ketä kiinnostaa joku teini-ikäinen "panomies", joka asuu veneessä?). Mieleni rauhoittui. Ainoastaan alasti juokseva Samuli jäi ahdistavaksi muistoksi.
Lähdin maanantaina aamujunalla kohti susirajaa väsyneenä, mutta onnellisena. Täällä maaseudun rauhassa elellessä sitä välillä unohtaa, miten mukavaa krapulassa voi olla. Ei niinkään niiden maagisten tärinöiden takia vaan lämminhenkisten ihmisten ja yhteisöllisyyden. Kainalossa muhiva krapulahiki voi myös karkottaa pahimman kesäikävän.
Ja:
-Toivon, että Omo voittaa Suomen Suurimman pudottajan.
-Toivon, että kaksi viikkoa kuluu nopeasti.
- Toivon, että viikolla 10 Helsinki räjähtää ja että luvassa on kutittelevia krapulahetkiä ystävien kesken.
Ps. Tää blogi on kiva ja te ootte tosi hyvii kirjottaa!
McDarrain klaanin vesa muistelee
Ei, en tarkoita otsikkoni "klaanilla" sunnuntaiklubimme jäseniä. Sitä vuolaasti hikoilevaa ihmismassaa, joka vie aina leijonanosan pyhäpäivästäni ja ruoistani. Niitä räävittömiä juoppoja, joilla ei saatana ole mitään kunnioitusta auvoista yksinäisyyttä kohtaan! Kusipäät! Vitun öykkärit! Te...te...
Mitä? Ai niin, tää teksti pitäisi kirjoittaa valmiiksi. Pahoittelen alun kyynistä ulosantiani, olen nyt viettänyt usean päivän tyhjässä kylpyammeessa polskutellen stressini laskemiseksi. En oikeasti ole vihainen kenellekään teistä, tuppaan vain aina olemaan hieman herkällä tuulella näin portugalilaisen isänpäivän lähestyessä.
"Mutta Colin, miksi?" saatatte kysyä tätä lukiessanne. Tosin jos oikeasti kysyt asioita ääneen blogitekstejä lukiessasi, olet urpo. Vastauksia on oikeastaan kaksi (molemmat samoja): "isoisäni vuoksi."
Isoisälläni tarkoitan tietysti näyttelijänäkin aikanaan kunnostautunutta teräsvaariani. Suvullamme oli 60- ja 70-luvuilla tapana juhlia isoisäni syntymäpäivää ja isänpäivää samaan aikaan portugalilaisen isänpäivän kanssa. Tämä oli sinänsä kummallista, koska perheellämme ei ollut minkäänlaisia kytköksiä Portugaliin, eikä isoisäni oikea syntymäpäivä ollut lähelläkään maaliskuuta. Muistikuvani noista ajoista ovat tosin hieman hämärtyneitä, koska en ollut vielä syntynyt.
Mitä? Ai niin, tää teksti pitäisi kirjoittaa valmiiksi. Pahoittelen alun kyynistä ulosantiani, olen nyt viettänyt usean päivän tyhjässä kylpyammeessa polskutellen stressini laskemiseksi. En oikeasti ole vihainen kenellekään teistä, tuppaan vain aina olemaan hieman herkällä tuulella näin portugalilaisen isänpäivän lähestyessä.
"Mutta Colin, miksi?" saatatte kysyä tätä lukiessanne. Tosin jos oikeasti kysyt asioita ääneen blogitekstejä lukiessasi, olet urpo. Vastauksia on oikeastaan kaksi (molemmat samoja): "isoisäni vuoksi."
Isoisälläni tarkoitan tietysti näyttelijänäkin aikanaan kunnostautunutta teräsvaariani. Suvullamme oli 60- ja 70-luvuilla tapana juhlia isoisäni syntymäpäivää ja isänpäivää samaan aikaan portugalilaisen isänpäivän kanssa. Tämä oli sinänsä kummallista, koska perheellämme ei ollut minkäänlaisia kytköksiä Portugaliin, eikä isoisäni oikea syntymäpäivä ollut lähelläkään maaliskuuta. Muistikuvani noista ajoista ovat tosin hieman hämärtyneitä, koska en ollut vielä syntynyt.
Robert-vaarini joutui elämään nuoruutensa 50-luvulla, jolloin kaikki uskoivat aivan kaikkeen. Kritisoimatta sen kummemmin tuon ajan spedeä meininkiä tai rumia ihmisiä totean, että ylitöoptimismi sai monet haaveilemaan elämästä, joka ei koskaan toteutuisi. Isoisänikin oli vakuuttunut, että mikäli hän halusi olla astronautti-cowboy tarpeeksi kovasti, sellainen ammatti ikään kuin keksittäisiin vain häntä varten. Tarpeetonta kai sanoakaan, että 60-luvulle tultaessa hänestä oli kasvanut hyvin, hyvin kyyninen ihminen. Tilannetta pahensi se, että hänen jälkeläisensä eivät olleet tunnettuja sympatiastaan. Joka portugalilainen isänpäivä perheellämme oli tapana kokoontua Robertin luokse kunnioittamaan hänen patriarkaalista rooliaan suvussamme, sekä vittuilemaan armotta nuoruutensa hukanneelle kehäraakille. Perinteiseksi lahjaksi muodostui nopeasti stetsoni, jolla pyrimme tietysti vääntämään veistä hänen astronautti-cowboy -haavassaan.
Hänen suunsa sanoi "Juku, kiitos taas stetsonista, jälkeläiseni",
mutta silmänsä "Miksi olen edes elossa?"
Elämäänsä kyllästyneenä vaarimme päätti viimein lopettaa kaiken 70-luvun puolivälissä. Silminnäkijälausuntojen mukaan hän hyppäsi pää edellä alas sillalta suoraan hirttosilmukkaan, jolloin hänen taskussaan olleen kipulääkepurkin kansi aukesi, lääkkeiden lentäessä hänen suuhunsa ja kannen viiltäessä hänen ranteensa auki samalla kun sillan alta tullut metrovaunu iskeytyi häneen 80 km:n tuntinopeudella. Revi siitä, Samuli "polakka-OD munasillaan" Edelmann.
Koska olen nyt venyttänyt tämän vitsin kuta kuinkin niin ohueksi kuin pystyy ja tekstin pituus alkaa järkyttää itseänikin, joudun valitettavasti Fintelligensin sanoin "skippaamaan lässytyksen" toissapäiväisestä Levottomat-trilogiasta. Hassuttelen tähän lopuksi vielä yhden kuvan verran, joka tiivistää hyvin tuntemukseni koko sunnuntaista.
"Parempi takatussu leffassa kuin kymmenen pyllyä kamerassa" tai "Isä, poika ja pyhä Takatussu" TAI "Takatussu päivässä pitää lääkärin loitolla" tai "Elämä edessä, tussu takana" tai "rakkaudesta se Takatussukin potkii" tai...
Koska olen nyt venyttänyt tämän vitsin kuta kuinkin niin ohueksi kuin pystyy ja tekstin pituus alkaa järkyttää itseänikin, joudun valitettavasti Fintelligensin sanoin "skippaamaan lässytyksen" toissapäiväisestä Levottomat-trilogiasta. Hassuttelen tähän lopuksi vielä yhden kuvan verran, joka tiivistää hyvin tuntemukseni koko sunnuntaista.
sunnuntai 21. helmikuuta 2010
"Hyvät naiset ja herrat! Minulla on matoja!"
Löydyin aamulla yleisestä vessasta. Kotiin päästyäni lutkutin ketsuppia suoraan pullon suusta kuin imeväinen rintaa tai tuttipulloa ikään. Itse asiassa voimistin tätä mielleyhtymää entisestään asettamalla pullon kärkeen juomukondomin, jonka kärkeen nakersin varovasti pienen reiän. Anton oli oikeassa - ketsuppi on hyvää!
Valitettavasti oloni on vielä tälläkin hetkellä sitä luokkaa, että pystyn miettimään ainoastaan nahkasohvia ja lakritsaa, itse asiassa kumpaakin oikein kovalla helteellä. Kuumaa ja tahmaista ja mahdollisimman mustaa, jotta joku Pachacamac tai mikälie Helios oikein Ra-iskaisi. Päänsärkyä, sitähän siitä seuraa.
Ja yhtäkkiä: pölyinen auton takapenkki, joka on seissyt auringossa tuntikausia ja johon pitäisi mennä istumaan, matkustamaan kukaties. Liikaa päällä. Tuuletetaan hetki, riisutaan paita. Ei auta. Henki ei kulje, läkähtyminen on lähellä ja jokin tässäkin asiassa käynnistää täysin laittoman migreenikohtauksen ja mieleni maisema taantuu takaisin jonnekin kuumien, vittumaisten nahkasohvien ja kiehuvan lakritsin välille. Ja minä vielä rakastan kesää.
Valehtelin ikäni päästäkseni lastenkutsuille. Söin eräästä kuuluisasta muotopuolesta tehtyä kakkua ja join maustettuja viinejä. Olin muistaakseni holtiton, paha suustani ja sanoin asioita, joita en tarkoittanut, kerroin itsestäni tarinoita, joista monet eivät pitäneet likimainkaan paikkaansa ja sovin tapaamisia paikkoihin joita ei ole olemassa. Toisaalta monet kyllä ainakin lauantai-iltana pitivät minua verrattomana seuramiehenä aina siihen asti, kun sorruin ylimääräiseen elosteluun ja arvostus laski säälittävän komeljanttarin tasolle. Hävettäisi, jos olisi tapana.
Myöhemmin illalla sain kuvan itsestäni ja eräästä mielinäyttelijästäni, jonka nimeä en paljasta tässä, sillä en tiedä sitä.
Se viimeinenkin asiallisuuden ripe katosi elämästäni jossain Levottomat ja Levottomat 3 -elokuvien välillä. Olkoonkin, että Minä ja Morrison on niin olevinaan joku vitun kakkososa, mutta minäpäs katsoin sen ensimmäisenä! Mitäs siitä tuumaatte, häh? Kyseessä on tietenkin postmoderni tapa käsitellä trilogiaa. Kuka muka voi tulla väittämään, että olen tehnyt jotain väärin?
Elokuvat olivat täysin käsittämättömiä, eikä Levottomat ykkösessä ollut lainkaan alastonta Samuli Emmentalia, mikä oli tietenkin valtava pettymys ja oikeastaan hieman outoa, sillä olen tähän asti elänyt siinä uskossa, että kaikki mihin se mies koskee, muuttuu kulliksi. Se possu yritti kyllä tietysti ampua itsensä eräässä täysin päälleliimatussa kohtauksessa, mutta Minä ja Morrisonin kliimaksin nähneenä se ei jaksanut nostaa juuri muuta kuin laimean ja velton hymynkareen suupieleeni. Ykkösessä oli muutenkin ehkä miellyttävin tunnelma; kaikkien päähenkilöiden sukuelimet näytettiin, joskaan ei kovin eksplisiittisesti mutta esim. TT vilahti. Alastomuutta oli paljon ehkäpä siksi, että seksisadun puvustus oli jotain maalais- ja kaupunkilaishiiren luokkaa.
Ja sitten elämä vilisi silmissäni, kaikki on taas kerran ohi ja makaan kotonani ja peityn teinitytöille suunnattuihin lehtiin (Regina, SinäMinä, MeKaks, Cosmopolitan), kikattelen hulluna ja haluaisin kuollakseni lukea Suosikin Bees & Honey -osiota, ns. Dear Eki -palstaa, jolla lääkärisetä suosittelee nuorille pareille niin kutsuttua pettingiä vaihtoehdoksi yhdynnälle.
Sain tietää, mitä olemukseni viestittää kundeille. Mikko Kuustosen ja Samuli Edelmannin konserttitaltiointi soi hiljaa taustalla. Valtavaa.
Valitettavasti oloni on vielä tälläkin hetkellä sitä luokkaa, että pystyn miettimään ainoastaan nahkasohvia ja lakritsaa, itse asiassa kumpaakin oikein kovalla helteellä. Kuumaa ja tahmaista ja mahdollisimman mustaa, jotta joku Pachacamac tai mikälie Helios oikein Ra-iskaisi. Päänsärkyä, sitähän siitä seuraa.
Ja yhtäkkiä: pölyinen auton takapenkki, joka on seissyt auringossa tuntikausia ja johon pitäisi mennä istumaan, matkustamaan kukaties. Liikaa päällä. Tuuletetaan hetki, riisutaan paita. Ei auta. Henki ei kulje, läkähtyminen on lähellä ja jokin tässäkin asiassa käynnistää täysin laittoman migreenikohtauksen ja mieleni maisema taantuu takaisin jonnekin kuumien, vittumaisten nahkasohvien ja kiehuvan lakritsin välille. Ja minä vielä rakastan kesää.
Valehtelin ikäni päästäkseni lastenkutsuille. Söin eräästä kuuluisasta muotopuolesta tehtyä kakkua ja join maustettuja viinejä. Olin muistaakseni holtiton, paha suustani ja sanoin asioita, joita en tarkoittanut, kerroin itsestäni tarinoita, joista monet eivät pitäneet likimainkaan paikkaansa ja sovin tapaamisia paikkoihin joita ei ole olemassa. Toisaalta monet kyllä ainakin lauantai-iltana pitivät minua verrattomana seuramiehenä aina siihen asti, kun sorruin ylimääräiseen elosteluun ja arvostus laski säälittävän komeljanttarin tasolle. Hävettäisi, jos olisi tapana.
Myöhemmin illalla sain kuvan itsestäni ja eräästä mielinäyttelijästäni, jonka nimeä en paljasta tässä, sillä en tiedä sitä.
Se viimeinenkin asiallisuuden ripe katosi elämästäni jossain Levottomat ja Levottomat 3 -elokuvien välillä. Olkoonkin, että Minä ja Morrison on niin olevinaan joku vitun kakkososa, mutta minäpäs katsoin sen ensimmäisenä! Mitäs siitä tuumaatte, häh? Kyseessä on tietenkin postmoderni tapa käsitellä trilogiaa. Kuka muka voi tulla väittämään, että olen tehnyt jotain väärin?
Elokuvat olivat täysin käsittämättömiä, eikä Levottomat ykkösessä ollut lainkaan alastonta Samuli Emmentalia, mikä oli tietenkin valtava pettymys ja oikeastaan hieman outoa, sillä olen tähän asti elänyt siinä uskossa, että kaikki mihin se mies koskee, muuttuu kulliksi. Se possu yritti kyllä tietysti ampua itsensä eräässä täysin päälleliimatussa kohtauksessa, mutta Minä ja Morrisonin kliimaksin nähneenä se ei jaksanut nostaa juuri muuta kuin laimean ja velton hymynkareen suupieleeni. Ykkösessä oli muutenkin ehkä miellyttävin tunnelma; kaikkien päähenkilöiden sukuelimet näytettiin, joskaan ei kovin eksplisiittisesti mutta esim. TT vilahti. Alastomuutta oli paljon ehkäpä siksi, että seksisadun puvustus oli jotain maalais- ja kaupunkilaishiiren luokkaa.
Ja sitten elämä vilisi silmissäni, kaikki on taas kerran ohi ja makaan kotonani ja peityn teinitytöille suunnattuihin lehtiin (Regina, SinäMinä, MeKaks, Cosmopolitan), kikattelen hulluna ja haluaisin kuollakseni lukea Suosikin Bees & Honey -osiota, ns. Dear Eki -palstaa, jolla lääkärisetä suosittelee nuorille pareille niin kutsuttua pettingiä vaihtoehdoksi yhdynnälle.
Sain tietää, mitä olemukseni viestittää kundeille. Mikko Kuustosen ja Samuli Edelmannin konserttitaltiointi soi hiljaa taustalla. Valtavaa.
sunnuntai 14. helmikuuta 2010
Mustan kahvin bluesista ystävänpäivään
Kaikki alkoi kun minä ja ystäväni Valtteri kokoonnuimme lauantaina asuntooni juomaan punaviiniä ja kahvia, viskikahvia kahvia kahvia. Ensin keskustelimme vai keskustelimmeko sittenkään lainkaan? Tutkailimme kyllä Brooklynin panimon oluita ja leikittelimme ajatuksella mittavasta IPA-tilauksesta. Kun Valtteri alkoi hyppiä seinille, tiesin ottaa hänet rannelukkoon ja rauhoitella hokemalla kuiskutellen Hermann Göring -sitaatteja hänen korvaansa: "Wenn ich kultur höre... entsichere ich meinen Browning!"
Hardcoren - niin punkin kuin pornon - siivittämä alkuilta sai upean käänteen kun murtauduimme erääseen asuntoon Kruununhaassa. En osaa tarkalleen sanoa, mitä siellä teimme, mutta muistan itse syöneeni kiinalaista (keskitasoista, oikeastaan heikkolaatuista joskin teetä oli myöskin tarjolla ja se oli IHANAA) ja piehtaroineeni housut kintuissa olohuoneen matolla. Henkinen tilamme? Sielullisesti kiihoittunut, harras, sanoisin.
Vessan putkisto oli tukkiutunut, mikä herätti suunnatonta hilpeyttä ja toisaalta huolta siitä, etten oikeastaan tiennyt kumpi meistä oli siihen syypää. Syytin Valtteria - tuota elukkaa - täysin ymmärrettävistä syistä. Myöhemmin kerrottiin, että asunnon isäntä oli syönyt tukkeen ja vastoin odotuksiamme pitänyt siitä.
Kuulimme jälkikäteen, että näköisemme, kuvaukseen sopiva, tässä vaiheessa hieman laajentunut seurue oli nähty sopertelemassa sisällöllisesti, usein myös rakenteellisesti aivan mahdottomia lauseita tuntemattomille ihmisille anniskeluravintola We Got Beefissä sekä aiheuttamassa järjestyshäiriöitä muualla Punavuoren suunnalla. Valvontakameroiden nauhat olivat kuitenkin kertomusten mukaan kovin epätarkkaa sorttia, eikä lukuisia vandalismiepäilyjä saataisi täten koskaan todistettua.
Aamulla heräsin jyskyttävään pahaan oloon ja mielenkiintoiseen sarjaan erilaisia sekavuustiloja. Peseydyin erittäin huolellisesti (Huom! Saatan kirjoittaa tästä vielä erikseen!) ja ampaisin ulos pää kolmantena jalkana, juosten, huohottaen, pujahtaen metroon ja tehden pitkiä, pitkiä, pitkiä loikkauksia, joita olen nähnyt ballerinojen tekevän televisiossa. Mietin, että onkohan kukaan koskaan nauhoittanut Karpolla on asiaa -sarjaa, kenties kaikkia jaksoja ja oikeastaan myös sitä, onko kukaan koskaan ikinä missään pitänyt sitä loistavana tai edes likimain hyvänä. Kiusoittelin mieleni riekaleita, kenties osittain rämmäleitä ajatuksella omasta lipusta ja vaakunasta (kyllä, yksityishenkilölle!). Näitä tuumiessani viihdytin itseäni irvistelemällä muille matkustajille.
"Helvetissä tavataan!", kiljaisin kadonneella äänelläni, ja ampaisin vimmatulla vauhdilla ulos metrosta Kampin kohdalla, kipitin vikkelästi liukuportaat ylös tönäisten muutamaa tyttöä vai olivatko ne poikia ja syöksyin lopulta Keskomarkettiin hipelöimään ja lopulta ostamaan hedelmiä paljon paljon herkullisia hedelmiä oikein etelästä ja hyvää kyllä oli mangotbanaanitrypäleet kun oli vettä ja vitamiineja niin tolkuton määrä että teki oikeasti todella todella todella hyvää ellei peräti eetvarttia eli eetua. Myyjä kysyi Plussa-korttia, vastasin paljastamalla etuhampaani mielestäni rivolla tavalla. Ostin myös punaisen ruusun ja kävelin lallatellen Runeberginkadulle.
Tivasin ihmisiltä useita kertoja Ahti Karjalaisen kuulua tervehdystä Krimillä. Brunssi oli herkullinen ja juuri sitä, mitä kehoni kaipasi tuona kamalana hetkenä, etenkin kun ihmismielen pimeä puoli oli jälleen uhannut ottaa vallan (Millä perusteella? Ole hiljaa. Niin olenkin.) ja lopulta intouduin lukemaan Demiä ääneen ja ihmettelin huutaen, minkälainen ihminen sekoittaa sanat "nam" ja "yäk". Käsittelimme alleenlaskemista, sammumista sekä sitä kuulua Kuudennen linjan huumattua daamia, joka oli päättänyt ripuloida narikan nurkassa, narikan tungoksessa. Olin tukevasti Mimosoissa ja lopulta harhailin kotiin ja yritin soittaa kavereilleni elokuvaillasta. Kasvoni nykivät, elohiiri vai jokin edellämainitun aiheuttama kohtaus? Voi olla, että kiristelin myös hampaitani. Kohtalon ivaa, sairasta pilaa, etenkin näin ystävänpäivänä! Vaikutti siltä, että kaikki olivat jälleen kerran hylänneet minut, kunnes nousin jonkin erilaisen tietoisuuden tasolle ja tajusin, ettei näitä ihmisiä ole eikä ole koskaan ollutkaan olemassa vaan olen todennäköisesti taas näppäillyt erinäisiä numeroita ja keksinyt umpimähkään nimiä puhelimeeni ja sitten minulle valkeni hyvin kaukaisilta tuntuvien tunteiden (omieniko?) ja päässä jyskyttävän "minä olen sinä minä olen sinä" -mantran myötä etten oikeastaan ole edes oma itseni, siis tämä henkilö, joka tähän asti luulin olevani vaan täysin eri ihminen nimeltä Erno.
Päätän lainaukseen uudelta minältäni:
"Olen Erno."
-Erno T
Hardcoren - niin punkin kuin pornon - siivittämä alkuilta sai upean käänteen kun murtauduimme erääseen asuntoon Kruununhaassa. En osaa tarkalleen sanoa, mitä siellä teimme, mutta muistan itse syöneeni kiinalaista (keskitasoista, oikeastaan heikkolaatuista joskin teetä oli myöskin tarjolla ja se oli IHANAA) ja piehtaroineeni housut kintuissa olohuoneen matolla. Henkinen tilamme? Sielullisesti kiihoittunut, harras, sanoisin.
Vessan putkisto oli tukkiutunut, mikä herätti suunnatonta hilpeyttä ja toisaalta huolta siitä, etten oikeastaan tiennyt kumpi meistä oli siihen syypää. Syytin Valtteria - tuota elukkaa - täysin ymmärrettävistä syistä. Myöhemmin kerrottiin, että asunnon isäntä oli syönyt tukkeen ja vastoin odotuksiamme pitänyt siitä.
Kuulimme jälkikäteen, että näköisemme, kuvaukseen sopiva, tässä vaiheessa hieman laajentunut seurue oli nähty sopertelemassa sisällöllisesti, usein myös rakenteellisesti aivan mahdottomia lauseita tuntemattomille ihmisille anniskeluravintola We Got Beefissä sekä aiheuttamassa järjestyshäiriöitä muualla Punavuoren suunnalla. Valvontakameroiden nauhat olivat kuitenkin kertomusten mukaan kovin epätarkkaa sorttia, eikä lukuisia vandalismiepäilyjä saataisi täten koskaan todistettua.
Aamulla heräsin jyskyttävään pahaan oloon ja mielenkiintoiseen sarjaan erilaisia sekavuustiloja. Peseydyin erittäin huolellisesti (Huom! Saatan kirjoittaa tästä vielä erikseen!) ja ampaisin ulos pää kolmantena jalkana, juosten, huohottaen, pujahtaen metroon ja tehden pitkiä, pitkiä, pitkiä loikkauksia, joita olen nähnyt ballerinojen tekevän televisiossa. Mietin, että onkohan kukaan koskaan nauhoittanut Karpolla on asiaa -sarjaa, kenties kaikkia jaksoja ja oikeastaan myös sitä, onko kukaan koskaan ikinä missään pitänyt sitä loistavana tai edes likimain hyvänä. Kiusoittelin mieleni riekaleita, kenties osittain rämmäleitä ajatuksella omasta lipusta ja vaakunasta (kyllä, yksityishenkilölle!). Näitä tuumiessani viihdytin itseäni irvistelemällä muille matkustajille.
"Helvetissä tavataan!", kiljaisin kadonneella äänelläni, ja ampaisin vimmatulla vauhdilla ulos metrosta Kampin kohdalla, kipitin vikkelästi liukuportaat ylös tönäisten muutamaa tyttöä vai olivatko ne poikia ja syöksyin lopulta Keskomarkettiin hipelöimään ja lopulta ostamaan hedelmiä paljon paljon herkullisia hedelmiä oikein etelästä ja hyvää kyllä oli mangotbanaanitrypäleet kun oli vettä ja vitamiineja niin tolkuton määrä että teki oikeasti todella todella todella hyvää ellei peräti eetvarttia eli eetua. Myyjä kysyi Plussa-korttia, vastasin paljastamalla etuhampaani mielestäni rivolla tavalla. Ostin myös punaisen ruusun ja kävelin lallatellen Runeberginkadulle.
Tivasin ihmisiltä useita kertoja Ahti Karjalaisen kuulua tervehdystä Krimillä. Brunssi oli herkullinen ja juuri sitä, mitä kehoni kaipasi tuona kamalana hetkenä, etenkin kun ihmismielen pimeä puoli oli jälleen uhannut ottaa vallan (Millä perusteella? Ole hiljaa. Niin olenkin.) ja lopulta intouduin lukemaan Demiä ääneen ja ihmettelin huutaen, minkälainen ihminen sekoittaa sanat "nam" ja "yäk". Käsittelimme alleenlaskemista, sammumista sekä sitä kuulua Kuudennen linjan huumattua daamia, joka oli päättänyt ripuloida narikan nurkassa, narikan tungoksessa. Olin tukevasti Mimosoissa ja lopulta harhailin kotiin ja yritin soittaa kavereilleni elokuvaillasta. Kasvoni nykivät, elohiiri vai jokin edellämainitun aiheuttama kohtaus? Voi olla, että kiristelin myös hampaitani. Kohtalon ivaa, sairasta pilaa, etenkin näin ystävänpäivänä! Vaikutti siltä, että kaikki olivat jälleen kerran hylänneet minut, kunnes nousin jonkin erilaisen tietoisuuden tasolle ja tajusin, ettei näitä ihmisiä ole eikä ole koskaan ollutkaan olemassa vaan olen todennäköisesti taas näppäillyt erinäisiä numeroita ja keksinyt umpimähkään nimiä puhelimeeni ja sitten minulle valkeni hyvin kaukaisilta tuntuvien tunteiden (omieniko?) ja päässä jyskyttävän "minä olen sinä minä olen sinä" -mantran myötä etten oikeastaan ole edes oma itseni, siis tämä henkilö, joka tähän asti luulin olevani vaan täysin eri ihminen nimeltä Erno.
Päätän lainaukseen uudelta minältäni:
"Olen Erno."
-Erno T
maanantai 8. helmikuuta 2010
Sunnuntai, joka ei koskaan koittanut
Heräsin eilen oksettavaan ja tuskaiseen tunteeseen. Jälkikäteen on vaikea muistella, johtuiko oloni darrasta, vai oliko kyseessä vain ruumiini reaktio pakokauhulle, jota tieto Colin McDarrattomasta sunnuntaista tuotti. Todennäköisesti darrasta.
Joka tapauksessa, tuo eilinen päivä antoi minulle paljon pohdittavaa siitä, mitä parin aikaisemman sunnuntain darraklubi oikein merkitsee minulle. Päälimmäisenä ajatuksena oli lähinnä, miten helvetissä minut on saatu ylipuhuttua matkustamaan hirveissä vapinoissa kaupungista toiseen katsomaan esimerkiksi Tony Halmeen tähdittämää elokuvaa tai pöljää "komediallista draamasarjaa." Ja vielä käsittämättömien lumihankien läpi!
Kaisaniemi 31.1. klo 12.04
Joka tapauksessa, tuo eilinen päivä antoi minulle paljon pohdittavaa siitä, mitä parin aikaisemman sunnuntain darraklubi oikein merkitsee minulle. Päälimmäisenä ajatuksena oli lähinnä, miten helvetissä minut on saatu ylipuhuttua matkustamaan hirveissä vapinoissa kaupungista toiseen katsomaan esimerkiksi Tony Halmeen tähdittämää elokuvaa tai pöljää "komediallista draamasarjaa." Ja vielä käsittämättömien lumihankien läpi!
Kaisaniemi 31.1. klo 12.04Epäilin aluksi, että lumen ansiosta korkeammalle nousseet kävelykadut ovat muuttaneet hengitysilmani niin ohueksi, että olen ns. sekaisin kaiken aikaa. Tällöin typerätkin ideat saattavat tuntua varteenotettavilta (höhö, varteen otettavilta). Teoria saattaa vaikuttaa absurdilta tai jopa lapsellisen typerältä, mutta kannattaa ottaa huomioon, että SE EI TODELLAKAAN OLE! Tämä nerokas pähkäily kuitenkin kaatui, kun muistin, miten lystiä Tuomaksen luona lojuessa on ollutkaan, persialaisia satulalaukkuja eli ei.
Paljon mainostettuun Tussu auki -sarjaankin suhtauduin aluksi HYVIN skeptisesti, varsinkin Ponterosan jälkeen. Ironinen suhtautuminen johonkin huonoon kun vaatii juuri sopivan määrän huonoutta, eikä kaikille huonoille vitseille vaan pysty nauramaan.
"Hah hah."
Kun suljen silmäni, näen vain tämän.
Tämä hiljainen sunnuntai siis sai kuin saikin minut ikävöimään likaisena ja raadollisena kollektiivina hajoilua Agricolankadulla. Enkä rehellisesti usko hetkeäkään, että Tumpilla olisi muka tyttöystävänsä kanssa Lontoossa hauskempaa kuin pillu- ja kakkavitsejä heitellessä meidän kanssamme. Ensi sunnuntaina pitänee kokoontua taasen. Teemasta voineen keskustella Aidan tekstin kommenteissa, mut mun päässä pyörii vaan termi "joku huono leffatrilogia", mitä se sit ikinä tarkoittaakaan.
Paljon mainostettuun Tussu auki -sarjaankin suhtauduin aluksi HYVIN skeptisesti, varsinkin Ponterosan jälkeen. Ironinen suhtautuminen johonkin huonoon kun vaatii juuri sopivan määrän huonoutta, eikä kaikille huonoille vitseille vaan pysty nauramaan.
"Hah hah."Pelkoni osoittautuivat kuitenkin turhiksi. Skunkkitukkaisen (olen edelleen sitä mieltä, ettei se tukka NIIN paha ole) Annan seikkailuja oli erittäin hauska seurata, vaikka Anna itse tuntui olevan vain tarkkailijana sarjan tapahtumissa. Ongelmatilanteiden ilmetessä tämä nuori aikuinen poistui useimmiten paikalta sanaakaan sanomatta. Kuinka paljon voisimmekaan oppia häneltä! Oman piristysruiskeensa tarjosi Timo Torikka, joka näytteli Nuuskamuikkusen äänellään Vanhaa Homoa.
Kun suljen silmäni, näen vain tämän.Tämä hiljainen sunnuntai siis sai kuin saikin minut ikävöimään likaisena ja raadollisena kollektiivina hajoilua Agricolankadulla. Enkä rehellisesti usko hetkeäkään, että Tumpilla olisi muka tyttöystävänsä kanssa Lontoossa hauskempaa kuin pillu- ja kakkavitsejä heitellessä meidän kanssamme. Ensi sunnuntaina pitänee kokoontua taasen. Teemasta voineen keskustella Aidan tekstin kommenteissa, mut mun päässä pyörii vaan termi "joku huono leffatrilogia", mitä se sit ikinä tarkoittaakaan.
sunnuntai 7. helmikuuta 2010
Colin McDarraton
Arvon kanssaColinistelijat, tänään on ollut Coliniton sunnuntai.
Eilen juhlittiin herra Hakasen syntymäpäiväjuhlaa. Muutamat juhlijat olivat (taas) juoneet edellisenä iltana itsensä siihen kuntoon, että pöydän ääressä sai nähdä vaivaa pysyäkseen jutuissa mukana. Onneksi juhlaseurue pääsi kuitenkin suhteellisen samantasoiseen kuosiin (jotkut vielä hieman enemmän), ja ilta oli ilmeisesti sangen onnistunut kullakin taholla.
Itse heräsin pitkästä aikaa omasta huoneestani, jonne olin ilmeisesti onnistunut ryömimään oluen voimalla edellisyönä. Kun heräsin, tunsin polttavaa tarvetta kuunnella tätä kappaletta:
Siitä tulikin mieleeni, että Colin McDarra -klubi voisi joskus harkita O.C:n katsomista. Krapula on kuitenkin sen verran herkkä tila, että ihminen tahtoo nähdä mm. marijuanaa polttavan Seth Cohenin.
Tänään on käyty kiivasta keskustelua siitä, minkälaisia tunteita ColinMcDarraton sunnuntai on herättänyt. Tunteet ovat olleet niin pinnassa, että ahmimme herra Hakasen vieraana pöydällisen herkkuja. Patonkia, juustoja, oliivitahnaa, jäämerensalaattia, fetaa, pekonia, kananmunia, mutakakkua ja jäätelöä.
Colin McDarraton sunnuntai laittaa siis ihmiset syömään suruunsa.
Ehdotuksia seuraavan viikonlopun teemasta?
tiistai 2. helmikuuta 2010
Colin McDarra: Merkitys minulle
Aida oli kertonut, että heillä oli joskus muinoin tapana kokoontua jonkun luokse katsomaan Tukka auki-sarjaa krapulasunnuntaisin. Sarja oli minullekin tuttu, sillä itsekin olin jumiutunut telkkarin eteen tuijottamaan Annan elämän uusimpia käänteitä. Siitä, oliko omissa katselukokemuksissani ironian vai pelkästään samaistumisen tuntua, en osaa sanoa mitään.
Eräänä päivänä, tai oikeastaan yöllä lauantaidiskossa, Aida kertoi että he olivat porukalla järjestämässä Tussu auki-maratonia. Tumppi-niminen herra oli nimittäin suurella kärsimyksellä ja häpeällä(?) lunastanut tämän dvd:n itselleen Anttilasta. Eihän semmoiseen voinut muuta kuin suostua, varsinkin koska kyseisenä päivänä minulla oli melkoisen hevi krapula, jota piti sulatella porukassa.
Maratoni oli ja meni. Itse jouduin lähtemään paikalta jo melko varhaisessa vaiheessa, mikä harmitti syvästi. Kuuntelin kateellisena muiden kertomuksia kisakatsomon omaisesta tunnelmasta ja yritin päästä tunnelmaan mukaan kommentoimalla haltioituneita Facebook-päivityksiä. Mutta let's face it, ei se kuitenkaan ollut sama asia kuin jos itse oisin saanut olla mukana.
Seuraavana sunnuntaiaamuna päädyinkin sitten monien mutkien kautta sammumaan Aidan ja Tumpin viereen jälkimmäisen sohvalle, seuranamme olleen tytön joutuessa jäämään yksin lattialle nukkumaan(pahoittelen!). Samalla taustalla pyöri KAIKKIEN AIKOJEN Tussu auki-jakso, 'Rajua rakkautta'. Tittelinsä jakso sai siitä, että jaksossa on kaksi Tumpin suosikkikohtaa hänen laatimastaan top5-listasta.
Aamulla heräsin ensin televisiossa pyörivän dokkarin ääniin, joka osuvasti käsittelikin Buddhaa, sisäistä rauhaa sekä nautinnoista vapautumista. Seuraavaksi heräsin siihen, että joku selitti suomeksi ruistaikinajuuresta ja houreissani pelkäsin, että se joku oli sisällä asunnossa. Muutenkin kuin tv:n välityksellä, siis.
Kun lopullinen herääminen tapahtui, kunto ei kestänyt yksinoloa. Spontaanin soittelun tuloksena isännän asuntoon kerääntyi isohko porukka ja alkunsa sai järjestysnumeroltaan toinen (2.) Colin McDarra- klubi, jonka vaiheita täällä onkin jo selostettu.
Enää en tiedä, onko entiseen paluuta. Kollektiivinen darrailu on aina hyvästä, mutta Colin McDarra on tuonut siihen jo uusia ulottuvuuksia. Lähes rituaalisen morkkistelun sijaan se tarjoaa vaihtelevia aktiviteetteja ja onnistuu samalla laajentamaan osallistujiensa maailmankuvaa, niin homopornon kuin kotimaisen laatudraaman suhteen. Tai näin minulle ainakin on käynyt. Jos siis blogin sisäpiiriläppä(?) kenties ärsyttää tai mietityttää, niin älä epäröi vaan tule mukaan!
Kenties tiedostamattani inspiroiduin Colin McDarrasta niin, että kuvailtuani kampaajalle haluamani hiusmallin, hän leikkasi minulle Tussu auki-naisen hiustyylin. Ehkä seuraavaksi on nk. skunkkiraitojen vuoro.
p.s. Maikkarin sivuilla lukee, että sarja on vain tauolla! Jatkoa on siis luvassa?!?!?!
p.p.s. Pahoittelen havainnolistavien kuvien puutetta, mut oon niin huono tietotekniikassa etten onnistunut lisäämään niitä. yhyy.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)