Joo/ei? Mitä mieltä? Discuss!
Näytetään tekstit, joissa on tunniste ensimmäinen kevät. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste ensimmäinen kevät. Näytä kaikki tekstit
maanantai 30. toukokuuta 2011
sunnuntai 14. maaliskuuta 2010
Mitä Hilding olisi tehnyt?
Sain rukkaset perjantai-iltana. Sain ne siitäkin huolimatta, että olin varautunut vain kenkiin ja paitaan viidentoista dinaarin yhteishinnalla. Minut hylättiin ja herätettiin aamuyöllä puheluin ja tekstiviestein. Annoin luonnollisesti anteeksi lauantaisen thailounaan yhteydessä kun verraton kaksikko, Prokuraattori ja Siviilivirkamies olivat sangen vekkulilla tuulella kumpainenkin. Aurinkokin paistoi. Siviilivirkamies ei puhunut montaakaan selkokielistä lausetta, mutta ymmärsin hänen pahoittelevan meille kakaroiden kutistamista ja orastavaa alkoholismiaan. Menimme kahville peppipitkätossumaisen eksentriseen Taikalamppuun. Prokuraattori kyynelehti kevät, ensimmäinen kevät rinnassaan ja tahtoi estelyistämme huolimatta sulkea paikan omistajan syleilyynsä. Siviilivirkamies puolestaan haukkui tapansa mukaan Aldous Huxleyta, nimitti kirjailijan dystopioita kuivaksi brittikärvistelyksi tai joksikin vastaavaksi. Olimme kaikki yhtä mieltä ainakin seuraavista brittiläisistä kirjallisuutta koskevista analogioista: teepannu viheltää, joku levittää paahtoleivälle laiskasti marmeladia ja paikalla on aina joku vitun eversti tai majuri, mielellään worth-loppuisella sukunimellä, kuten Ashworth tai Bigglesworth. Siviilivirkamies väitti, ei, pikemminkin intti epätoivoisesti jotakin epämääräistä kaksiosaisista brittisukunimistä, mutta ei muistanut enää mitä oli sanomassa ja oikeastaan olimme jo jossain paasauksen vaiheessa lopettaneet kuuntelemisen.
Etenimme Hämeentielle muuan Österbergin asuntoon. Hän ei, kuten tavallista, ollut kotona. Avasimme varauksella miehen pahekaapin, otimme sishabongin esiin, lojuimme, joimme teetä, sauhuttelimme ja katsoimme 70-luvun seksivalistusvideoita. Prokuraattorin henkinen terveys järkkyi ja hän alkoi pitää piirrettyjä, hyvinkin neutraalilla tavalla sukupuolielämää havainnollistavia hahmoja seksuaalisti stimuloivina. Miespolo vauhkoontui kun videon nainen luetteli kansankielisiä ilmauksia sukuelimille ja yhdynnälle. Huolestuimme syystäkin ja vaihdoimme sinällään harmittomaan Jedin paluuseen. Arvostelimme George Lucasia minkä kerkesimme.
Päiviteltyämme aikamme Carrie Fisherin ilmeistä kokaiiniongelmaa, otimme selvää Galaktisen Imperiumin hallinnosta ja tutustuimme lopulta "Tarkinin opiksi" nimettyyn doktriiniin.
Myöhemmin eräänkin tuhmeliinin tai tuhmukan kautta olin jälleen Hämeentiellä, joskin aivan eri asunnossa kuin viimeksi. Jokin tai joku puri varpaitani toistuvasti. Minulta tiedusteltiin tahdonko nähdä jotain, joka näyttää "sipulilta...valkosipulilta...ruohosipulilta", mutta vastasin etten todellakaan tahdo ja aloin mielestäni sopivaksi protestiksi laulaa valtoimenani Sami Saaren, Aki Sirkesalon ja Suurlähettiläiden äänimattoa ajaessani yhtäkkiä jollain beigellä Volvolla työpaikalta kotiin. Rummuttelin rattia, matto oli juuri sopivan piristävää näin aamutuimaan ja niissä laulettiin oikeista, ihmistä lähellä olevista asioista ja sitten jokin imi minut äkkiä takaisin Hämeentielle samaan asuntoon, samaan tilanteeseen. Hämmennystä ei ollut, vaikka olikin oikeasti ilta, enkä varsinaisesti edes irtautunut ruumiistani tällä kertaa. Eläydyin kyllä täysin rinnoin, niin minä helvetti eläydyin!
Tämän jälkeen kaikki oli niin Tuomasta, musiikki ja biisit olivat niin Tuomasta, etenkin Rihannan kappale Tuomas Boy ja Teuvo Lomanin Helsinki City Tuomas. The Chemical Brothersin ensimmäisen levyn ensimmäinen kappale nostatti itsetuntoni ionosfääriin: "Tuomas is gonna work it out!"
Bussimatkan ajan raikanut folklaulu yöbussista Keravalle sai minut kujeilemaan seuralaisteni kustannuksella. Liimasimme erään tytön kanssa kikatellen heidän selkämyksiinsä mainoksia.
Espanjalaiset opportunistit eivät pitäneet suomalaisia ystävällisinä. Jonoa tarkasteltiinkin tämän perusteella yhteiskunnan perusolemusta ilmentämänä metaforana. Kouriintuntuvat todisteet näiden ihmisten itsekkyydestä kävivät muutaman kansalaisen kärsivällisyyden päälle.
Syntymäpäiväsankarin sisar, nuori arkkitehti (ei kuitenkaan Hilding Ekelund, sillä hän oli mies ja kuolikin vanhana miehenä vuonna 1984) yritti toteuttaa kunnianhimoista suunnitelmaansa tietynlaisesta ihmisrakennelmasta. Emme ymmärtäneet. Oikeastaan tälläkin hetkellä yritän todella ymmärtää - paitsi arkkitehtonisia konstruktioita, myös muita asioita. Epävarmat rakennelmani eivät pysy kasassa hetkeäkään ja sen vuoksi maisemat muistuttavat postapokalyptista taistelukenttää, hävityksen ja sekasorron jälkeisiä kolkkoja raunioita. Jossain kytee hiillos, mutta kukaan ei sammuta eikä ruoki tulta.
Ei yllätyksiä. Illan viimeisen olisi pitänyt olla Pyramid Song.
Etenimme Hämeentielle muuan Österbergin asuntoon. Hän ei, kuten tavallista, ollut kotona. Avasimme varauksella miehen pahekaapin, otimme sishabongin esiin, lojuimme, joimme teetä, sauhuttelimme ja katsoimme 70-luvun seksivalistusvideoita. Prokuraattorin henkinen terveys järkkyi ja hän alkoi pitää piirrettyjä, hyvinkin neutraalilla tavalla sukupuolielämää havainnollistavia hahmoja seksuaalisti stimuloivina. Miespolo vauhkoontui kun videon nainen luetteli kansankielisiä ilmauksia sukuelimille ja yhdynnälle. Huolestuimme syystäkin ja vaihdoimme sinällään harmittomaan Jedin paluuseen. Arvostelimme George Lucasia minkä kerkesimme.
Päiviteltyämme aikamme Carrie Fisherin ilmeistä kokaiiniongelmaa, otimme selvää Galaktisen Imperiumin hallinnosta ja tutustuimme lopulta "Tarkinin opiksi" nimettyyn doktriiniin.
Myöhemmin eräänkin tuhmeliinin tai tuhmukan kautta olin jälleen Hämeentiellä, joskin aivan eri asunnossa kuin viimeksi. Jokin tai joku puri varpaitani toistuvasti. Minulta tiedusteltiin tahdonko nähdä jotain, joka näyttää "sipulilta...valkosipulilta...ruohosipulilta", mutta vastasin etten todellakaan tahdo ja aloin mielestäni sopivaksi protestiksi laulaa valtoimenani Sami Saaren, Aki Sirkesalon ja Suurlähettiläiden äänimattoa ajaessani yhtäkkiä jollain beigellä Volvolla työpaikalta kotiin. Rummuttelin rattia, matto oli juuri sopivan piristävää näin aamutuimaan ja niissä laulettiin oikeista, ihmistä lähellä olevista asioista ja sitten jokin imi minut äkkiä takaisin Hämeentielle samaan asuntoon, samaan tilanteeseen. Hämmennystä ei ollut, vaikka olikin oikeasti ilta, enkä varsinaisesti edes irtautunut ruumiistani tällä kertaa. Eläydyin kyllä täysin rinnoin, niin minä helvetti eläydyin!
Tämän jälkeen kaikki oli niin Tuomasta, musiikki ja biisit olivat niin Tuomasta, etenkin Rihannan kappale Tuomas Boy ja Teuvo Lomanin Helsinki City Tuomas. The Chemical Brothersin ensimmäisen levyn ensimmäinen kappale nostatti itsetuntoni ionosfääriin: "Tuomas is gonna work it out!"
Bussimatkan ajan raikanut folklaulu yöbussista Keravalle sai minut kujeilemaan seuralaisteni kustannuksella. Liimasimme erään tytön kanssa kikatellen heidän selkämyksiinsä mainoksia.
Espanjalaiset opportunistit eivät pitäneet suomalaisia ystävällisinä. Jonoa tarkasteltiinkin tämän perusteella yhteiskunnan perusolemusta ilmentämänä metaforana. Kouriintuntuvat todisteet näiden ihmisten itsekkyydestä kävivät muutaman kansalaisen kärsivällisyyden päälle.
Syntymäpäiväsankarin sisar, nuori arkkitehti (ei kuitenkaan Hilding Ekelund, sillä hän oli mies ja kuolikin vanhana miehenä vuonna 1984) yritti toteuttaa kunnianhimoista suunnitelmaansa tietynlaisesta ihmisrakennelmasta. Emme ymmärtäneet. Oikeastaan tälläkin hetkellä yritän todella ymmärtää - paitsi arkkitehtonisia konstruktioita, myös muita asioita. Epävarmat rakennelmani eivät pysy kasassa hetkeäkään ja sen vuoksi maisemat muistuttavat postapokalyptista taistelukenttää, hävityksen ja sekasorron jälkeisiä kolkkoja raunioita. Jossain kytee hiillos, mutta kukaan ei sammuta eikä ruoki tulta.
Ei yllätyksiä. Illan viimeisen olisi pitänyt olla Pyramid Song.
sunnuntai 28. helmikuuta 2010
Ja sitten tai no ei sittenkään
Lukittauduin asuntooni. Oikeastaan en pääsisi ulos vaikka haluaisinkin, sillä lumipenkereet, hallanperkeleet ja ratiritirallat ovat saartaneet taloni, enkä saa ovea auki. Valetta! Kaikki sulaa!
Jokin mikälie pääni sisällä messuava saatanallis-perkeleellinen seurakunta herätti minussa pakinahenkeä. Yritin kirjoittaa noin kokeeksi, sitten inspiroitua musiikista ja kirjoittaa paremmin. Ei oikein auttanut, ja vaikka kuinka haluaisinkin kirjoittaa rytmikkäästi, impulsiivisesti, vähät välittäen ja improvisoiden kuin vaikka joku vitun Jack Kerouac bebopin tahtiin, niin kuulostan lähinnä eräältä vanhalta luonnonvaraiselta komodonvaraanilta, jonka yhytin eräänä kaukaisena kesäiltana heiluttelemasta pitkää kieltään jostain Olympiastadionin liepeiltä. Varaanin nimi oli T. Armo, agendanaan paasaus, ripittäytyminen ja lopulta kai jonkin sortin tilinpäätös. Pidin varani, kuten hän kehoittikin tekemään. Myöhemmin luin luvallisesti, joskin varoen hänen päiväkirjaansa. Sen sivuilla Armo käsitteli moraalista rappiotaan.
Jokin varaanissa muistutti minua Harvey Keitelistä. Nähdä nyt kuulun näyttelijän kasvojen somistama juoppo lisko vipeltämässä nurmen poikki! Mick Jagger määki hiljaa tai liian kovaa, joka tapauksessa epäselvästi taustalla minun yrittäessäni päästä selville tuon eriskummallisen otuksen ajatuksista. Poloisen käsiala muistutti mielisairaan ihmisen salaperäisiä raapustuksia ja vihkon sisältö koostui paljolti keski-iän ehtoopuolen päihtyneestä itsesäälistä, joka eli itsepetoksesta, joka eli itsesäälistä, joka eli itsepetoksesta, joka eli et ceterasta. Muistan erään merkinnän avauslauseen: "Moraalinen krapula on paljon pahempi kuin fyysinen". Armon maalaama Gomorra tai Sodoma tai vaikka molemmat oli tuskin yhtään niin sitä, tätä ja tota, kuin tuo, tämä tai nuo, mutta hän sentään käsitteli niitä asioita edes jotenkin, tilitti sentään itselleen. Asiat eivät minullakaan jäsenny itsestään. Niistä pitää kirjoittaa tai ne pitää kirjoittaa auki tai sitten vaan puhua jokellella niitä itselleen minimaalisen wanderlustin vallitessa, lasipöytää kierrellessä neljän seinän sisällä. Lopulta kaskesin stadionin nurmen ja varaanin ajatuksistani, mutta tuhkiin kylvin pienen armon siemenen ikään kuin muistoksi. Ei hän varmasti silloin pahaa tarkoittanut yhdellekään meistä.
Astraalimatka Olympiastadionille ei parantanut tekstin suoltamista, mutta herätti kysymyksiä. Missä vaiheessa ihminen oikeasti tajuaa, että "vittu mä oon spurgu!"? "Musta ei koskaan pitänyt tulla tällainen mut tässä ollaan: MINÄ. OLEN. DENA." Vai tajuaako sitä? Välittääkö silloin enää yhtään? Oikeasti aivan käsittämättömän surullista. Ironista sinällään, että tätä miettiessäni täyteen ahdetun raitiovaunun uumenissa tajusin, että kulkuvälineen ominainen viinanlemu tulee tällä kertaa minusta vaikka en pidäkään itseäni juoppona. Kyllä hävetti.
Ja sittemmin, paljon kepeämmin mielin: Kampin jumppakuutiossa asioidessani käytäväkaupustelija tuli tyrkyttämään minulle voiteitaan. Näytin välittömästi keskisormea ystävällisesti hymyillen, silmät nauraen ja annoin hänen hämmentyneenä lukea hymyhuuliltani mykän fraasin "vedä käteen". Niin ja metroasemalla näin eräällä pojalla absoluuttisesti nageteimman asian ikinä - led-vyönsoljen. Kyllä, aivan oikein, siis vyönsolki, jossa vilkkuvat valot muodostivat nimen ALEX ja juoksuttivat kirjaimia pitkin soljen ruutua. En voinut itselleni mitään purskahtaessani huutonauruun.
Ja sitten se neoklassinen rakkaustarina pornoineen päivineen suoraan suolakaivoksen syövereistä: Maija nussii Mattia eikä Pekka tajua mistään mitään.
Miksi Dalai Lama on Twitterissä? Miksi vatsassani tuntuu tältä? Blinit olivat oikein hyviä, seura samaten. Nautin joka hetkestä ja puhkuin lapsekasta intoa suunnitellessamme laittomuuksia oikein porukalla. Jälleennäkemisiä, tungoksia, ihmisiä, tuttuja, tuntemattomia ja jälleen joitakin jälleennäkemisiä. Sitten paljon myöhemmin jokin ei tietenkään ollut kohdallaan ja nyt on taas sunnuntai, kaikki loppuu, maailma ulkona sulaa ja minä elän tippuvan räystään alla.
Jokin mikälie pääni sisällä messuava saatanallis-perkeleellinen seurakunta herätti minussa pakinahenkeä. Yritin kirjoittaa noin kokeeksi, sitten inspiroitua musiikista ja kirjoittaa paremmin. Ei oikein auttanut, ja vaikka kuinka haluaisinkin kirjoittaa rytmikkäästi, impulsiivisesti, vähät välittäen ja improvisoiden kuin vaikka joku vitun Jack Kerouac bebopin tahtiin, niin kuulostan lähinnä eräältä vanhalta luonnonvaraiselta komodonvaraanilta, jonka yhytin eräänä kaukaisena kesäiltana heiluttelemasta pitkää kieltään jostain Olympiastadionin liepeiltä. Varaanin nimi oli T. Armo, agendanaan paasaus, ripittäytyminen ja lopulta kai jonkin sortin tilinpäätös. Pidin varani, kuten hän kehoittikin tekemään. Myöhemmin luin luvallisesti, joskin varoen hänen päiväkirjaansa. Sen sivuilla Armo käsitteli moraalista rappiotaan.
Jokin varaanissa muistutti minua Harvey Keitelistä. Nähdä nyt kuulun näyttelijän kasvojen somistama juoppo lisko vipeltämässä nurmen poikki! Mick Jagger määki hiljaa tai liian kovaa, joka tapauksessa epäselvästi taustalla minun yrittäessäni päästä selville tuon eriskummallisen otuksen ajatuksista. Poloisen käsiala muistutti mielisairaan ihmisen salaperäisiä raapustuksia ja vihkon sisältö koostui paljolti keski-iän ehtoopuolen päihtyneestä itsesäälistä, joka eli itsepetoksesta, joka eli itsesäälistä, joka eli itsepetoksesta, joka eli et ceterasta. Muistan erään merkinnän avauslauseen: "Moraalinen krapula on paljon pahempi kuin fyysinen". Armon maalaama Gomorra tai Sodoma tai vaikka molemmat oli tuskin yhtään niin sitä, tätä ja tota, kuin tuo, tämä tai nuo, mutta hän sentään käsitteli niitä asioita edes jotenkin, tilitti sentään itselleen. Asiat eivät minullakaan jäsenny itsestään. Niistä pitää kirjoittaa tai ne pitää kirjoittaa auki tai sitten vaan puhua jokellella niitä itselleen minimaalisen wanderlustin vallitessa, lasipöytää kierrellessä neljän seinän sisällä. Lopulta kaskesin stadionin nurmen ja varaanin ajatuksistani, mutta tuhkiin kylvin pienen armon siemenen ikään kuin muistoksi. Ei hän varmasti silloin pahaa tarkoittanut yhdellekään meistä.
Astraalimatka Olympiastadionille ei parantanut tekstin suoltamista, mutta herätti kysymyksiä. Missä vaiheessa ihminen oikeasti tajuaa, että "vittu mä oon spurgu!"? "Musta ei koskaan pitänyt tulla tällainen mut tässä ollaan: MINÄ. OLEN. DENA." Vai tajuaako sitä? Välittääkö silloin enää yhtään? Oikeasti aivan käsittämättömän surullista. Ironista sinällään, että tätä miettiessäni täyteen ahdetun raitiovaunun uumenissa tajusin, että kulkuvälineen ominainen viinanlemu tulee tällä kertaa minusta vaikka en pidäkään itseäni juoppona. Kyllä hävetti.
Ja sittemmin, paljon kepeämmin mielin: Kampin jumppakuutiossa asioidessani käytäväkaupustelija tuli tyrkyttämään minulle voiteitaan. Näytin välittömästi keskisormea ystävällisesti hymyillen, silmät nauraen ja annoin hänen hämmentyneenä lukea hymyhuuliltani mykän fraasin "vedä käteen". Niin ja metroasemalla näin eräällä pojalla absoluuttisesti nageteimman asian ikinä - led-vyönsoljen. Kyllä, aivan oikein, siis vyönsolki, jossa vilkkuvat valot muodostivat nimen ALEX ja juoksuttivat kirjaimia pitkin soljen ruutua. En voinut itselleni mitään purskahtaessani huutonauruun.
Ja sitten se neoklassinen rakkaustarina pornoineen päivineen suoraan suolakaivoksen syövereistä: Maija nussii Mattia eikä Pekka tajua mistään mitään.
Miksi Dalai Lama on Twitterissä? Miksi vatsassani tuntuu tältä? Blinit olivat oikein hyviä, seura samaten. Nautin joka hetkestä ja puhkuin lapsekasta intoa suunnitellessamme laittomuuksia oikein porukalla. Jälleennäkemisiä, tungoksia, ihmisiä, tuttuja, tuntemattomia ja jälleen joitakin jälleennäkemisiä. Sitten paljon myöhemmin jokin ei tietenkään ollut kohdallaan ja nyt on taas sunnuntai, kaikki loppuu, maailma ulkona sulaa ja minä elän tippuvan räystään alla.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)