Mihin viikko minut ajoi

Bruce kertoi joskus kauan sitten, ennen syntymääni oppineensa seiskatuumaisilta enemmän kuin mitä ikinä koulussa. Epäilen, mutta voi pojat miten romanttinen ajatus! Dylan ja Bolan ja vaikka Hector ja John vitun Fogerty. Kyllähän niiden on pakko tietää juttuja! Niinhän se on: mun tyttöni joutui mielisairaalaan ja pari iltaa vahingossa alla, Lostarin kantis, juhlat pääsivät venymään ja nyt vikat rahat dokaan Roskapankissa. Jumalauta, minähän toisinnan elämääni muiden kautta vailla revisionismin häivääkään! Tämä on totuus, värittämätön kuva, eli sen eilen vai oliko se toissapäivänä kuullun hyvän tarinan ainoa todenperäinen osa, siis se, joka on aina tarua ihmeellisempää. Ja oi mutsi mutsi, katso kun poikasi ilmaisee, vieläpä silmät sidottuna ja ilman käsiä! Onko se sellaista varastamisen taidetta se popkulttuuri?

Lostarista puheenollen sitä ei edes ole enää. Tilalla poseeraa rahtusen ahdistavalta vaikuttava Suola ja mikäli nomen est omen niin kaljan katteet ovat kunnossa, hinta maistuu merivedeltä ja sitä perustellaan sillä, että tää on hei sentään Heinekenia, beibi. Jatkossa juon nelosolueni muualla. Sen Stooges-baarin tahmainen tanssilattia vetosi viime yönä yllättävän hyvin. Hikeä ja ryönää, sinappia ja ketsuppia, hygieniaa ja moraalia, maasäteilyä, yhden kakkupalan miehiä ja tottahan toki lädit pelkäsivät valkoisten kenkiensä puolesta. Miltä mannalta maistuukaan puistossa hikoillut iho aurinkorasvan kera! Siihen verrattuna vaikkapa joku Nolla nyt on vähän kuin yrittäisi naida Kleenex-pakettia. Mutta onhan meitä moneen junaan; jotkut ylämummot narkkaavat reseptilääkkeillä ja toiset lääkitsevät itseään rännittämällä rehellisesti puolisynteettisiä opioideja lisäaineineen. Me sen sijaan ostamme punaisen salkun kerta toisensa jälkeen kun ”se nyt on varmaan helpointa”.

Vaan kas, sitten seinä tulee vastaan, aurinko mailleen laskeutuu, ankkuritatuointi haalistuu ja kaikki johtaa vääjäämättömästi sunnuntain ja maanantain väliseen yöhön, jolloin joku tai jokin tekee lakanoista mustaa tai ainakin vähän tummempaa nahkaa ja peitosta jotain ahdistavan raskasta sametinkaltaista ainetta, joka ei anna myöten. Olisin yhtä hyvin voinut juoda toisenkin kupin iltateetä, mutta tässä minä nyt makaan taistelemassa kellon viisareita ja Nukkumattia vastaan. Miten olla? Viikon työvoittojen jälkeen Teemu B kysyy minun suullani: luuletsä et mä oon huvikseni näin sekaisin? Se on vain hokema – oikeasti olen ihan kiva ja ok.